Lumi peittää mustan

Vasta nyt aloin laskea, kuinka kauan meille “on saanut tulla vauva”. Jouluna 2008 päätimme, että annamme vauvan tulla maailmaamme, jos se vain on mahdollista. Olimme suunnitelleet jo seuraavan vuoden sillä ajatuksella, että sen vuoden aikana elämämme muuttuisi vauvan myötä ratkaisevasti. Emme kuitenkaan ajatelleet asiaa sen enempää eli päätimme jo siinä vaiheessa, ettei asiasta oteta stressiä, vaan vauva tulee, jos on tullakseen. Jouluna 2009 emme enää suunnitelleet elämäämme sillä ajatuksella, että seuraavan 9 kk jälkeen meillä olisi vauva. En kuitenkaan ollut yhtään kauhuissani asiasta tai mitään. En edes pahemmin ajatellut asiaa pitkiin pitkiin aikoihin.

Meillä oli jo monta vuotta ollut melko vaikeaa seksin suhteen. Siinä on ollut asioita, jotka olisivat vaatineet jotain paljon syvällisempää käsittelyä kuin mihin kykenimme. Oli melko harvinaista, että sänkypuuhamme olisivat ajoittuneet juuri ovulaatiohetkeen ja näin ollen minusta oli melko luonnollista, etten tullut raskaaksi. Mutta kun seuraava vuosi 2010 alkoi lähestyä loppua, alkoi asia kalvaa minua. Itkin usein salaa itseni uneen, kun koitin saada miestäni harrastamaan kanssani seksiä ovulaation aikaan. En tietenkään kertonut hänelle, että ovuloin silloin, vaan olisin halunnut hänen haluavan minua eikä koskevan vain sen vuoksi, että siitä voisi syntyä vauva (jota myös hän kovasti haluaa). Olin henkisesti aivan hajalla jo parisuhteemme seksittömyydestä ja nyt mieltäni vielä jäyti ajatus siitä, että aloin lähestyä iältäni rajapyykkiä eli 35 vuoden ikää.

Tämä antoi minulle sysäyksen puhua gynekologini kanssa. Kerroin, että olemme jonkin aikaa koittaneet saada vauvaa, mutta valehtelin, ettei mielestäni asialla ollut kuitenkaan mikään kiire. Mikä saa ihmisen esittämään täysin tuntemattomalle ihmiselle? Gynekologini oli töissä naistenklinikalla, ja hän sanoi, että voi hyvinkin tehdä minulle lähetteen sinne, jos haluamme selvittää, mikä on lapsettomuuteemme syynä. Se oli ensimmäinen isku vasten kasvoja. Ensimmäinen kerta, kun joku sanoi minun olevan lapseton.

Juttelimme mieheni kanssa tästä asiasta, ja päätimme alkaa yrittämään lasta. Tämä johti siihen, että vuoden 2011 alusta lähtien olemme harrastaneet seksiä aina, kun olen ajatellut ovuloivani ja varmuuden vuoksi myös paljon ennen ja paljon jälkeen. En edelleenkään stressannut kovin paljon lapsettomuuttani ja minulle ei tullut mieleenkään mennä ostamaan ovulaatiotestejä. Sen sijaan olin innoissani. Valehtelematta olen tainnut saada vuonna 2011 seksiä enemmän kuin koko suhteemme aikana Se nosti pintaan lopulta myös ne syyt, miksi me emme ole harrastaneet seksiä. Seksi ei ollut kummallekaan sellaista, josta saisi tyydytyksen. Minun mielestäsi asialle piti tehdä jotain ja mieheni mielestä ei. En mene siihen tarinaan sen syvällisemmin, mutta voin kertoa, että hyvin sielua murtavan surun ja pettymysten kautta suhteemme ja seksielämämme voi nyt hyvin, ja olen onnellinen suhteestamme. Se on osoitus siitä, kuinka hyvin epätoivoinen tilanne voi ratketa puheen ja ymmärryksen voimalla. Aina ei ihmiset loppuperin sitten pysty käymään sellaista prosessia läpi, mutta minä olen onnellinen, että me pystyimme.

Mutta: seksiä oli paljon, vaan raskaaksi en tullut. Olimme asettaneet takarajan eli jos en toukokuussa 2011 ole raskaana, lähdemme tutkimuksiin. Ja sinne jouduimme. Diagnoosina oli, että minulla saattaisi olla hyvin lievä PCO, mutta ei pitäisi merkittävästi vaikuttaa raskautumiseen. Välillä ovulaatioita ei tullut, mutta oli myös paljon ihan normaaleja kiertoja. Kohdallani päädyttiin ihan normaalisti Clomifen-tabletteihin ja inseminaatioon. No… nyt on sitten neljäs Clomifen-kierto meneillään ja ensi viikolla kolman inseminaatio (yksi jäi välistä). Viimeisin kierto oli ensimmäinen, jonka aikana mietin hyvin vahvasti, että nyt haluan tulla raskaaksi. Se oli ensimmäinen kierto, jossa yhdessä mieheni ja ystäväni kanssa jännitimme lopputulosta. Se on ensimmäinen kierto, jossa minun odotukset olivat korkealla ja sain pettyä. Moni puhuu, että menkkojen alku tiputtaa korkealta. Itse en tunne sitä niin. En saa mitään vahvaa nousua ja laskua tunteissani, mutta koen kokonaisvaltaisesti olevani hyvin pettynyt ja mieleni on musta. Minua pelottaa. Olin antanut ongelmani muiden käsiin, ja tietenkin oletin, että nyt sitten lääketiede hoitaa samantien minulle vauvan, mutta niin ei käykään. Mitä, jos en saakaan lasta? Käyn nyt näitä tunteita läpi ja alan itkeä, kun näen vastasyntyneen vauvan. Tällaiset reaktiot ja tunteet eivät ole osa minua?! Olen kaikille aina tähän asti sanonut, ettei minulle ole ollenkaan kova paikka, jos en saa lasta, mutta nyt tunnenkin yhtäkkiä aivan jotain muuta. Tunnen epätoivoa ja uskoni asiaan on aivan nollassa.

Tämä ensimmäinen kirjoitukseni syntyy nyt tunteesta, että minulle on paiskattu vasten kasvoja elämän inhorealiteetti eli minä on lapseton. Minä olen ollut lapseton nyt 3 v ja se on pitkä aika. Se kertoo vahvasti siitä, että minä todellakaan en voi saada lasta.